INTERRAIL– Portugalista pyörätuolin kanssa Suomeen, 2012
Interrail oli ollut pitkään haaveeni: joskus lähden tutkimaan Eurooppaa raiteille. Vuonna 2012 päätimme kahden hyvän ystäväni Noora Västisen ja Aura Koskelan kanssa lähteä matkaan; lentää Portugaliin ja matkustaa 1,5 kuukauden aikana Portugalin, Espanjan, Ranskan, Sveitsin, Saksan, Hollannin, Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Ahvenanmaan kautta Suomeen.
Matkaan antoi lisämausteen se, että toinen ystävistäni Noora istuu pyörätuolissa, eikä kävele. Niinpä minä ja toinen ystäväni Aura toimimme 1,5 kuukauden ajan Nooran avustajina, kannoimme kummatkin 1,5 henkilön tavaroita rinkassamme. Sen lisäksi vuorotellen työnsimme tai nostelimme Nooraa eteenpäin kohti yhteisiä uusia koitoksia.
Kaikilla meillä oli useita tuttuja matkan varrella Portugalista Suomeen. 1,5 kuukauden aikana meidän ei tarvinnut yöpyä kuin kuusi yötä hostellissa tai couchsurffaamalla tuntemattomien ihanien ihmisten sohvilla ja lattioilla. Asuimme portugalilaisen ystävän hippi-karavaanissa, ystävien yhteisöissä ja kodeissa maalla ja kaupungissa, kylissä, kaupungeissa ja ”suurcityissä”.
Välillä intensiivinen yhteinen matkanteko teki tiukkaa, mutta hengissä selvisimme kotiin. Noora nukkui välillä portugalilaisen hippikaravaanin hattuhyllyllä, välillä käytettiin kännykän valoa lamppuna, ettei mustanmetsän pellolla olevat lehmän kakkaläjät jäisi pyörätuolin pyöriin jumiin. Välillä nukuttiin sveitsiläisen ystävän puutarhassa odottaen, että hän tulee kotiin, avaa oven ja samalla toiven, että ollaanhan oikean ihmisen takapihalla. Retkellä naurettiin, laulettiin, itkettiin, soitettiin instrumentteja, pidettiin piknikkiä milloin missäkin, käveltiin lopen uuvuksissa etsien vapaata majapaikkaa.. Liian pian koitti Suomeen paluu Ruotsin kautta laivalla. Suomi tuntui oudolta. Niin kuin aina, kun palaa pidemmiltä reissuilta takaisin kotijuurilleen.
Kuva: Vea Vainio
HENGITÄN, NIIN TANSSIN 